Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Kuntarakenteen uudistaminen ei ole salatiedettä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Suomalaista kuntarakennetta on muutettu, tai ainakin yritetty muuttaa pehmeillä ja hieman järeämmillä aseilla viimeisten vuosikymmenien aikana. Hyvinvointivaltion kustannusrakenne on liian raskas, eivätkä kuntien ja valtion rahat riitä kattamaan alati kasvavia sosiaali- ja terveysmenoja. Rahaa tarvittaisiin myös koulutuksen, liikenteen ja elinkeinojen kehittämiseen.

Kuntauudistusten resepti on yksinkertainen. Taloudellista tehokkuutta haetaan poistamalla kuntarajoja ja keskittämällä palvelut suurempiin yksiköihin. Mallia on haettu yritysmaailmasta, jossa suuruuden ekonomialla on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Kovan kilpailun markkinoilla pärjäävät parhaiten suuret yritykset, joilla on tarpeeksi taloudellisia ja henkisiä resursseja.

Vaikka yritysmaailmasta lainatut mallit eivät sellaisenaan sovellu julkiselle sektorille, hyviä käytäntöjä toki kannattaa tutkia tarkasti. Suuryritykset pyrkivät poistamaan sisäisiä esteitä ja luomaan virtaviivaista organisaatiota, jossa inhimilliset ja taloudelliset resurssit voidaan keskittää hallinnon sijasta itse tekemiseen.

Tämä malli tehostaisi myös monen suomalaisen kunnan ja alueen toimintaa. Jos todelliset ja kuvitteelliset rajat saataisiin poistettu, palvelut voitaisiin keskittää sinne, missä niillä on eniten kysyntää ja missä ne voidaan tuottaa laadukkaasti ja tehokkaasti.   

Rajattomuus on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Rajat tuovat turvallisuutta ja niiden sisällä on helppo rakentaa ja säilyttää kunnan ja alueen identiteetti. Pelko identiteetin menettämisestä onkin yksi tärkeimmistä syistä, miksi kuntien välinen yhteistyö on niin vaikeaa. Sen lisäksi pelkona on se, että rajattomuus vie lähipalvelut omasta kylästä suurempiin keskuksiin.

Rajattomuus voidaan kuitenkin toteuttaa viisaasti. Rajojen poistaminen ei saa olla itsetarkoitus, vaan tavoitteena on lisätä liikkuvuutta, helpottaa palvelujen tarjontaa ja käyttöä ja varmistaa ihmisten hyvinvointi.

Rajattomuus voisikin parhaimmillaan tuottaa moni-identtisen alueen, josta on purettu päällekkäiset hallintorakenteet ja luotu tehokas palvelurakenne, joka perustuu kysyntään ja ihmisten todellisiin tarpeisiin.

Onko tämä utopiaa? Näin varmaan ajattelee moni, joka on seurannut kuntauudistusten taaperrusta viime vuosina. Valtionhallinto työstää virallisia ja epävirallisia kuntakarttoja ja alueiden hallintoa siirretään epämääräisille hallintohimmeleille. Samaan aikaan kuntien talousahdinko jatkuu, veroäyriä nostetaan ja palvelut heikkenevät.

Mutta kuntatalouden uudistaminen ei ole salatiedettä. Se vaatii innovaatioita, uutta ajattelua ja pelotonta suhtautumista tulevaisuuteen. Päätöksiä on tehtävä ja päätösten kanssa on pystyttävä elämään. Pahinta on odottaminen ja jahkaaminen.

Karl-Erik Michelsen